Kesäisillä kävelyillä Kaivopuiston rannassa vahvistui ajatus: kun asuu tällaisessa kaupungissa, ihmisellä täytyy olla vene. Mutta entä kaikki se vaiva ja rahanmeno? Pitää olla laiturit ja talvisäilytyspaikat, täytyy järjestää nostot ja laskut, moottorivialle ei osaa itse tehdä mitään. Ja osaako edes liikkua merellä? Entä jos joutuu myrskyyn? Yksin ei ainakaan uskalla, kuka lähtee kaveriksi?

Ehkä paatti olisi jäänyt ajatukseksi, ellen olisi kilauttanut kaverille ja pyytänyt vinkkaamaan hyvästä myytävästä veneestä, jos sellainen osuisi kohdalle. Hän vinkkasi saman tien, ja menin parin päivän päästä katsomaan venettä, joka ei varsinaisesti ollut edes myytävänä.

Mutta mikä kaunotar! Todellakin kuin karamelli ja loistokunnossa. Kannet kiilsivät, rungossa ei naarmuakaan, sisällä tuoksui hyvältä. Mittasuhteet täydelliset: matala, sutjakka, tyylikkään perinteinen pellinkiläinen. Ajateltua, taitavaa käsityötä. Daniela-neito oli valmistunut kotipaikkakunnallani ylioppilaskeväänäni. – Oih, onko tämä merkki!?

Kaikkiaan vain kaksi puhelua, yksi käynti katsomassa, lyhyet hintaneuvottelut – ja minusta tuli veneenomistaja. Sitä kuuluisaa rakkautta ensisilmäyksellä.

Sittemmin suhteeseemme on kehittynyt myös vihaelementti. Esimerkiksi kun kone keitti Emäsalon eteläpuolella. Yhtenä kesänä jäähdytykseen tuli jatkuvia mystisiä ongelmia, niin että jokainen selän ylitys jännitti vähän liikaa.

Vaihdoin moottorin uuteen, ja summalla olisi saanut pienen auton. Ohjaus petti alkuaikoina aika monesti. Polttoainetankkiin ilmaantui ihme mujua. Esimerkiksi.

Keväisin, kun menen koleaan, hämärään ja pölyiseen halliin aloittamaan kunnostusurakkaa, tulee lyhyt itku. Usein tämä tapahtuu vappuna, kun normaali-ihmiset ovat kiiltonahkakengissään kaupungilla juhlimassa kevättä. Minä vedän virttyneen, härskihartikaistyyppisen haalarin niskaan ja suunnittelen harrastuksen vaihtoa. Paatti myyntiin ja pitsinnypläykseen siisteihin sisätiloihin. Rahat ja lomat voisi käyttää ulkomailla matkusteluun.

Vaan ei – taas tämä typerä urakka. Könyämistä ja hinkkaamista, tikkaille ja alas veneen ympäri sata kertaa. Ja miten nämä vuotavat ikkunat saa tiiviiksi? Tai miten ihmeessä paikkaan kuopan, jonka trailerin ruuvi on näköjään syksyllä jyrsinyt veneen kylkeen? Entä kaikki se tavaran roudaus, ilman omaa autoa. Muistan amerikkalaisen kaverini sanonnan. ”Kaksi elämäni onnellisinta päivää: päivä, jona ostin veneeni – ja päivä, jona myin sen.”

Mutta tätä veneilykauden masentavinta päivää seuraa viikon-parin päästä aina kauden riemukkain päivä. Vene kiiltelee trailerin päällä, kun traktori pakittaa luiskaa alas. Moottori hyrähtää käyntiin ja pakoputkesta tulee jäähdytysvettä. Kaikki toimii. Alkaa kolmen tunnin matka kotilaituriin Pohjoisrantaan – ja koko ihana, ihana kesä on edessä!

Salamarakkaus on 19 vuodessa syventynyt. Erik Anderssonin vuonna 1979 rakentama Daniela on tullut niin tutuksi ja kotoisaksi, että tuskin raaskin luopua siitä ikinä. Ei se täydellinen ole, mutta tunnen sen viat aika hyvin. Kaikki pulmat olen lopulta selvittänyt ja oppinut sekä veneestä että merestä aika paljon. Olen oppinut liikkumaan sillä yksinkin, mikä kruunaa vapauden tunteen.

Voisihan se olla nykyaikaisemmin varusteltu ja sivuaallokossa vakaampi. Voisi olla helppohoitoisempi ja kääntyä myös peruutettaessa. Mutta paljon kauniimpi ja luonteikkaampi se ei voisi olla, ja se on minulle tärkeää veneessä.